Veiterä ry

Veiterän historiaa: varhaiset vuodet

Palloilulajien ennätys lienee se, että seura saavuttaa miesten Suomen mestaruuden vain runsaat pari kuukautta seuran perustamisen jälkeen. Tällaisen tempun teki jääpallon mestaruussarjassa Lappeenrannan Veiterä talvella 1951.

Veiterä perustettiin 4. joulukuuta 1950. Kuukautta myöhemmin se pelasi ensimmäisen SM-sarjaottelunsa ja 11. helmikuuta se voitti finaalissa Oulun Palloseuran 2–0. Maan ykkössija varmistui, kun Veiterä voitti viikkoa myöhemmin Turussa TUL:n mestarin Turun pyrkivän 4–2.

Aivan tyhjästä Veiterä ei tietenkään tullut maan huipulle. Kaupungissa oli jo kauan pelattu jääpalloa: LUM:n, eli Lappeenrannan Urheilumiesteen nimissä, oli voitettu Suomen mestaruus vuonna 1949. LUM:n vuosikokouksessa 27.11.1950 äänestettiin siitä, pysyykö jää- ja jalkapallo seuran ohjelmassa. Äänestyksen tulos oli 62–28 erottamisen puolesta.

Viikkoa myöhemmin Lappeenrannan palloiluväki kokoontui perustamaan omaa palloiluseuraa, jonka nimeksi hyväksyttiin Veiterä. ’Veiterä’ tarkoittaa henkilöä, joka on hyvässä vireessä, nopealiikkeinen, sopeutuva, sana- ja iskuvalmis.

Jääpallon harrastus oli tullut Lappeenrantaan jo 1910-luvulla Viipurista, joka niihin aikoihin kehittyi maan johtavaksi jääpallopaikkakunnaksi. Talvella 1930 LUM pystyi jo ahdistelemaan maineikasta Viipurin Sudet -seuraa ja hävisi ”vain” 4–5. LUM oli 1930 luvulla B-sarjan kärkijoukkueita, mutta ei pystynyt nousemaan mestaruussarjaan.

Sotavuosien jälkeen jääpallo oli selkeästi Lappeenrannan menestyksekkäin urheilulaji. Lappeenranta oli 1950-luvulle tultaessa vielä pikkukaupunki, siellä oli asukkaita vain 17 000.

Ensimmäinen mestaruus

Lyseon voimistelunopettaja Uuno Huttunen oli merkittävin vaikuttaja siihen, että LUM nousi 1940-luvun lopulla maan johtavaksi jääpalloseuraksi. Vuoden 1949 finaalissa se voitti Vaasan IFK:n 4–2. Joukkueessa pelasi välihyökkääjänä Matti Serenius, jonka isä Yrjö Serenius, oli ollut ennen sotia LUM:n luottopelaajia. Matti ylti kahdeksan kertaa A-maajoukkueeseen, ja hänen pojastaan Timosta tuli maajoukkuemies 1970–80-luvuilla.

Veiterä tuli LUM:n tilalle mestaruussarjaan vuodenvaihteessa 1950–51. Seura oli seuraavat 11 vuotta jatkuvasti mitaleilla. Vuosien 1951–61 saldo oli kolme mestaruutta, kolme hopeaa ja viisi pronssia.

Talvella 1952 Veiterä sai SM-pronssin ja 1953 SM-hopean. Keväällä 1953 Mestaruussarjassa Veiterä päätyi samoihin pisteisiin Oulun Palloseuran kanssa, ja mestaruus ratkaistiin uusintaottelulla, jonka OPS voitti 3–2.

Lappeenrantaan tuli SM-hopea myös 1954. Veiterä oli taas sarjan kärjessä tasapisteissä toisen seuran, Warkaudeen Pallo-35, kanssa. Taas tarvittiin uusintaottelu, eikä onni nytkään suosinut Veiterää: WP 35 voitti 4–3. Vielä viisi minuuttia ennen loppua Veiterä johti 3–2, mutta lopussa varkautelaiset menivät ohi.

Kolme veljestä

Veiterän alkuvuosien joukkueessa oli maineikas Partasten veljessarja. Veikko ”Pike” Partanen oli maajoukkueen monivuotinen tehopelaaja (23 A-maaottelua), erinomaisen pelinäkemyksen luonnonlahjana saanut keskustuki. Myös pikkuveli Erkki Partanen pelasi 4 A-maaottelua. Nuorin veljeksistä, Urho Partanen, tuli kansainväliselle huipulle 1960-luvulla.

1950-luvulla mestaruus oli kahdesti mennyt uusintaottelussa täpärästi Veiterän ulottumattomille. Talvella 1955 lappeenrantalaiset eivät jättäneet enää mitään sattuman varaan. Veiterä pelasi parhaimmillaan kuusi ottelua peräkkäin ilman, että vastustaja sai kertaakaan palloa maalivahti Antti Paloheimon taakse…

Ratkaisevassa ottelussa Lappeenrannan Kimpisessä OPS kukistui 2–0. Kentän laidalla oli 6 215 katsojaa eli enemmän kuin kolmasosaa kaupungin asukasmäärästä. Viipurilaissyntyinen valmentaja Pentti Pöysti oli luonut Veiterälle niin tehokkaan yhteispelin, että sitä ei pysäyttänyt mikään.

Veiterä oli ensimmäinen jääpalloseura, joka harjoitteli erilaisia pelikuvioita tosissaan ja määrätietoisesti. Pelaajien ja pallon liikkumista eri vaihtoehtojen mukaan hiottiin harjoituksissa tunnista toiseen. Samalla kehittyi pelaajien mailatekniikka, ja kun ohjeena oli syöttää pallo aina nopeasti omalle pelaajalle, vastustajat eivät juuri päässeet koskemaan palloon.

Myös nuorisotyö otettiin Veiterässä tosissaan. Seura voitti vuosina 1955–61 neljä nuorten Suomen mestaruutta. Siihen aikaan jääkiekko ei vielä ollut niin suosittua ja Lappeenrannassa ”kaikki” pelasivat jääpalloa. Veiterän junioreissa oppi luistelutaitonsa mm. Jääkiekkomaajoukkueen tuleva tähti Lalli Partinen. Vuoden 1957 nuorten mestarijoukkueeseen kuului Rauno Ruotsalainen, josta myöhemmin tuli A-maajoukkuepelaaja sekä jalka- että jääpallossa.

Veiterän kolmas mestaruus tuli talvella 1957. Edellisenä talvena seura oli jäänyt pronssille, mutta nyt finaalissa 6 444 katsojaa todisti, kuinka Veiterä kukisti OPS:n 4–2.

Isähahmo

Vuoden 1957 mestaruuteen päätti pitkän uransa 38-vuotias Pentti Immonen, joka oli aloittanut pelaamisen LUM:n joukkueessa jo talvella 1934. Hän oli ollut välillä Varkaudessa ja palannut sieltä isiensä maille perustamaan 1950 Veiterää ja oli Veiterän ensimmäisten vuosien kapteeni, joukkueen turvallinen isähahmo. Immonen voitti SM-kullan viitenä talvena 1947, 1948, 1950, 1951 ja 1957. Välillä hän pelasi myös Lappeenrannan Pallossa (LaPa), joka oli Veiterän tiukka paikallisvastustaja.

Immonen oli pallovarma ja hyvän pelisilmän omaava keskushyökkääjä, joka veti vertoja luistelutaidossa muiden maajoukkueiden hyökkääjille. Hän pelasi yhdeksän A-maaottelua. Aktiiviuran jälkeen Immonen toimi maajoukkueen valmentajana ja valitsijana.

Jääpallon ensimmäisissä MM-kilpailuissa Helsingissä 1957 Veiterästä oli kolme pelaajaa: Risto Ovaska, Veikko Partanen ja Arvo Raitavuo. Heistä Raitavuo oli 1950-luvulla Veiterän kapteeni, ulottuva tukimies ja tarvittaessa myös hyökkääjä. Hän oli kenttien gentlemanni, vaatimaton huippupelaaja, joka edusti Suomea 30 A-maaottelussa. Ovaska oli 167-senttinen tukimies, joka pelasi 8 A-maaottelua.

Talvella 1958 Veiterä jäi pronssille, samoin 1959, mutta 1960 se sai hopeaa. Seuran parhaita pelaajia näinä vuosina oli maajoukkuemaalivahti Kullervo Muurinen. Suomen maajoukkue kokosi 1950-luvulla usein runkonsa Veiterästä, josta riitti pelaajia sekä A- että B-maajoukkueeseen.

Talvella 1961 Veiterä sai pronssia. Se oli seuran 11 mitali peräkkäin. Joka talvi joukkueessa olivat olleet Veikko Partanen, Arvo Raitavuo ja Matti Serenius. Tämä pronssi jäi pitkäksi aikaa Veiterän viimeiseksi mitaliksi.

Kultavuosien pelaajat alkoivat ikääntyä ja lopetella. Veiterä putosi Suomen sarjaan 1965 oltuaan 15 vuotta peräkkäin pääsarjassa. Se oli monelle lappeenrantalaiselle kuin maailmanloppu. Vierailu alasarjassa kesti vuoden, Veiterä nousi takaisin, mutta putosi taas talvella 1967.

Tältä sivulta löydät yksityiskohtaimmat joukkuekuvaukset aiemmilta vuosilta.